Häpeästä hiljainen

Häpeästä hiljaiset -blogi

Iris Seesjärvi

Kuinka monella on kynnys päivittää omaa Facebook-seinäänsä? Kuinka monella on kynnys kommentoida toisten kirjoituksia peläten nolaavansa itsensä, sanovansa typerästi tai ilmaisemalla itseään huonosti? Kuinka monella on vaikeuksia ilmaista itseään ja mielipiteitään ryhmätilanteissa sen vuoksi, että oma mielipide mahdollisesti torjuttaisiin ja tyrmättäisiin? Kuinka monella on pelkoa oppia jotakin uutta asiaa koska pelkää epäonnistuvansa? Kuinka monella on pelkoa tulla näkyväksi ja kuuluvaksi? Tervetuloa kerhoon, jonka nimi on häpeästä hiljaiset!

Häpeä voi hiljentää, lamauttaa ja estää toimimasta. En ole tarpeeksi hyvä tässä, en kehtaa kokeilla muiden nähden jotta en joudu naurunalaiseksi. En tiedä tästä asiasta tarpeeksi, en voi siis ilmaista mielipidettäni. Saattaahan olla joku tutkimus, jonka olemassaolosta en tiennyt. Parempi siis vaieta kuin antaa tyhmää ja noloa kuvaa itsestään.

Olen itse käynyt vuosien prosessia näkyväksi ja kuulluksi tulemisessa itseäni lukkiuttaneen häpeän vuoksi. Aikaisemmin olen ajatellut, että vasta täydelliset, loppuun asti pohditut ajatukset ja mielipiteet olisivat ilmaisemisen arvoisia. Perfektionistinen ajattelutapa on estänyt paljon omien mielipiteiden ja ajatusten esilletuontia. Perfektionismi on siten estänyt yhteyttä toisiin. Piiloudutaan mielummin ja katkaistaan yhteys valmiiksi ja ihan itse, jotta sitä ei tarvitse kokea toisten taholta.

Tätä itsesabotaasia voi tehdä missä tahansa asiassa. Olen tutkinnut lauluäänen ja häpeän yhteyttä AMK-opinnäytetyössäni (2013). Häpeä estää kehittymistä laulussa, sillä häpeän fysiologiset oireet estävät vapaan ja virtaavan äänen. Häpeä konkreettisesti kuristaa kurkun lukkoon. Kehittyvä laulaja ei siis välttämättä ymmärrä olevansa kehittyvä vaan ajattelee olevansa hävettävän huono. Oma tunne ja negatiivinen kokemus omasta äänestä pahentaa tilannetta edelleen. Laulajana tiedän myös omakohtaisesti todella hyvin, miten häpeä ja epävarmuus vaikuttavat laulutekniikkaan. Tiedän onneksi myös sen, miten epäterveen häpeän työstäminen vapauttaa ja voi päästää äänen lentämään omilla siivillään.

Ilman riskinottoa hyvät ajatukset ja ideat eivät pääse esille tai kehittymään. Ilman kokeilua emme voi oppia uutta asiaa. Ilman harjoittelua emme voi kehittyä. Ilman ensiaskelia emme opi koskaan kävelemään. Hyvässä, turvallisessa ympäristössä on helpompaa heittäytyä ja ottaa riskejäkin ilman pelkoa siitä että tulee epäonnistumisestaan pilkatuksi. Moni arka ihminen saattaa päästä vauhtiin ja tuoda sosiaalisemman puolensa esiin lähiystävien kesken. Emme voi olla kuitenkaan aina tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Näkyväksi tullakseen joutuu ottamaan riskin tulla paitsi hyväksytyksi, myös torjutuksi. Pelko ja häpeä jähmettävät hiljaisuuteen ja näkymättömyyden tilaan. Ainoa keino on alkaa rikkoa hiljaisuutta askel kerrallaan.

Häpeästä hiljainen voi ajatella vaihtavansa perfektionistisen, kahliuttavan ajattelutapansa ajatukseen siitä, että on kauniisti keskeneräinen. Mitä siitä, jos mokaan? Mitä siitä, jos kirjoitin keskeneräisen päivityksen? Mitä siitä, että joku pilkkaa minua yrittämisestä? Asiaton kommentointi ja häpäisy kertoo usein enemmän toisesta henkilöstä kuin niinkään omasta ”epäonnistumisesta”.

Löysin kerran lauseen netistä: ”Don’t worry about failure. Worry about the chances you miss when you don’t even try.” Mikäli lukkiuttava häpeä estää epäonnistumisen, se estää myös onnistumisen.

Kirjoittaja on laulaja ja laululliseen häpeeän erikoistunut laulupedagogi, joka kirjoittaa kirjaa laulullisesta häpeästä. Hän on kirjoittanut amk-opinnäytetyönsä (2013) laulunopiskelijoiden kokemasta laulullisesta häpeästä ja pro gradu -työnsä (2017) suomalaisen klassisen ammattilaulajan häpeästä. Häpeästä hiljaiset -blogisivusto löytyy 14.11.2016 alkaen täältä.